Niin se sitten Samuelillakin koulu alkoi tiistaina eli kolmas päivä on tänään.
Itse olin ekana päivänä todella jännittynyt ja pikkuveli se vasta sekaisin olikin. Samuelkin sanoi kyllä että jännittää, mutta päällepäin sitä ei juuri näkynyt. Isihän oli taas vahva kuin kallio meidän muiden jännittäessä toinen toistaan enemmän :). Taksia odotettiin pihassa koko porukka (Danielin kun piti saada nähdä taksi ennenkuin lähtivät isin kanssa päiväkotia kohti) ja sinne se Samuel reippaasti kiipesi taksin kyytiin ja hänet laitettiin istumaan kahden todella ison pojan väliin. He olivat varmaan jo yläastelaisia ja Samuel näytti heidän välissään niiiiin pieneltä. Minä ajattelin heti että pelkääköhän Samuel noita poikia, mutta urheasti pikkumies heilutti äidille heipat taksin oven sulkeutuessa. Sinne meni ja on vain luotettava että kaikki menee hyvin.

Itse olin koko päivän kuin kuumilla kivillä. Lohduttelin itseäni että Samuelin jännitys varmasti laukeaa aiemmin kun pääsee luokkaan ja näkee mikä on homman nimi. Minä itse taas jouduin jännittämään päivän loppuun asti kunnes menin Samuelia hakemaan. Näin sillä reissulla ensimmäisen kerran Samuelin luokassa myös opettajan ja luokka-avustajan ja kovasti kehuivat Samuelia reippaaksi ja suloiseksi pojaksi. Vähän huojensi mieltä.
Sitten suuntasin hakemaan Samuelia iltapäivähoito-Pikkaraisesta, missä Samuel on joka päivä parin tunnin ajan. Siellä minua odotti leveästi hymyilevä, ylpeä pikku koululainen. Ja hän olisi halunnut mennä taksilla kotiinkin ja oli vähän harmissaan kun äiti tuli hakemaan. Ilmeisesti oli ollut taksimatkakin siis mukava ja senkin huomaaminen huojensi mieltä.

Ekana päivänä näytin Samuelille parkkipaikan reunalla olevan paikan, missä hänen tulee taksia odottaa. Ja tänään hyvänpäivän-toivotusten ja suukkojen jälkeen päästin Samuelin kotiovelta yksin matkaan ja kysyin muistaako hän sen paikan missä kuuluu seistä. Ja hän sanoi muistavansa ja sinne hän menikin oikeaan paikkaan odottamaan. Itse katselin ovelta. Sanoin hänelle, että saa lähteä paikaltaan vasta kun taksi on pysähtynyt, ettei jää sen taksin alle. Ja kun taksi tuli, poika seisoi nätisti paikallaan siihen asti kunnes taksi pysähtyi ja ovi aukeni. Hienosti meni.

Voih tätä ajankulua. Niin nopeasti se on mennyt, mutta silti niin paljon on myös ehtinyt tapahtua. Ei kuitenkaan yhtään liikaa, vaan ainoastaan sen verran, mitä tarkoitettu on :)
Kuvissa Samuel ihan vauvana ja isona koululaisena.

Kiitos Taivaan Isälle jokapäiväisestä huolenpidosta. Kiitos, että siunaat ja varjelet pientä koululaista. Kiitos, että annat hänen lähelleen ihanat aikuiset ihmiset: opettajat, avustajat ja iltapäivähoitajat sekä paljon ystäviä ja kavereita.
Kiitos että varjelet hänet pahasta ja kiusatuksi tulemisesta.
Kiitos että annat hänelle ymmärrystä sekä taidon ja halun oppia uutta.
Kiitos, että lähetät enkelisi tasoittamaan hänen kulkunsa jo edeltäkäsin.

4. Moos.6:24–26
Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua.
Herra kirkastakoon kasvonsa sinulle ja olkoon sinulle armollinen.
Herra kääntäköön kasvonsa sinun puoleesi ja antakoon sinulle rauhan.
Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen.

Soittaessani äidille kuulumisia tuolta edelliseltä sairaalareissulta ja kertoessani hänelle Samuelin jalkojen pituuserosta, äiti sanoi että joku puhuja joskus jossain (vuosia sitten eli siksi ei muistikuvaa kuka ja missä) oli sanonut että Jumala oli hänelle luvannut parantaa kaikki jalkojen alle kahden sentin pituuserot (muistaakseni) kun tätä Häneltä vain pyydetään. Minulla ei ollut käynyt mielessäkään että tätä kannattaisi rukoilla (miten sitä vaan jotenkin luottaa siihen että kaikki tämä on meille annettu ja sillä mennään), mutta kun äiti näin sanoi Jumalan luvanneen, niin ajattelin että mitäpä siinä sitten muuta kuin rukoillaan :)

Pyysin Samuelia kesken hänen leikkiensä istumaan sängylle, laskin kädet hänen jalkojensa ylle ja pyysin Jumalalta että Hän tekisi jaloista samanmittaiset. Myös Samuel rukoili hiljaa omalla tavallaan siinä mukana. Rukous oli lyhyt, mutta tuli kyllä koko sydämestä. Heti tuon lyhyen hetken jälkeen poika juoksi takaisin leikkeihinsä, eli ei siinä tilanteessa mitään “harrasta” mieltä ollut tai suunniteltua hiljentymistä. Mutta Jumala ei vaadikaan meiltä mitään kummempia rituaaleja tai tekopyhää hurskastelua. Se mitä sydämessä on, sen Hän näkee.

Kävimme sitten kutsutusti TT-kuvauksessa, jossa näkyy siis tarkka mitta siitä jalkojen pituuserosta. Tuon kuvauksen jälkeen odotimme jonkun aikaa ja lopulta tuli vastaus postitse. Paperissa lukee näin: “Potilas käynyt TT-kuvissa ja todetaan että alaraajat ovat täsmälleen samanmittaiset!”

Ja tässä sen taas näkee. Näitä arjen keskellä ilmeneviä pieniä suuria ihmeitä me saamme jatkuvasti kokea, kun kuljemme sydän Jumalan puoleen kääntyneenä. Ihan omana itsenämme ilman teeskentelyä tai “hengellisiä ylilyöntejä” viitaten tuohon rukoushetken koruttomuuteen.

Kiitos Herralle! Hän elää ja antaa meidänkin todella elää uskoamme todeksi.

Nyt ei sitten ainakaan tuo jalkojen pituusero ole vaikuttamassa skolioosiin. Jospa se jalkojen pituuseron häviäminen vaikka olisi lieventänytkin tuota skolioosia, sillä lääkärihän sanoi että pituusero todennäköisesti sitä pahentaa.

Nyt on sitten ortopedin luona käyty kuulemassa miten paha se skolioosi onkaan.
Vastaanotolla todettiin, että itseasiassa rintarangassa oleva vinouma onkin hyvin pieni, mille ei mitään tarvitse tehdä. Mutta varsinainen ongelma onkin koko selkärangassa oleva notko!
Eli silloin sydänpolilla käydessä sydänlääkäri näki vain sen thorax-kuvassa näkyvän yläselän, eikä alaselkää lainkaan. Mutta onneksi siis yläselässäkin pieni vinouma on, sillä ilman sitä ei tätä pahempaa skolioosia olisi huomattu ollenkaan.

Samuelin vasen jalka on jonkun verran lyhyempi kuin oikea (tarkkaa mittaa en tiedä, mutta ihan silmillä nähtävä ero se on). Tämäkin siis todettiin nyt ortopedin vastaanotolla. Tämä jalkojen pituusero vaikuttaa siis siten että lonkkaluut ovat pojalla eri tasolla ja tämä taas vaikuttaa siten että selkäranka kääntyy vasemmalle heti ristiselästä ja suoristuu oikealle paikalleen vasta lapaluiden kohdalla. Selässä oleva notko on siis lähes koko selän mittainen ja se on huomattavan iso.
Ihan näin maallikkonakin huomasin heti kuvan nähdessäni että selkäranka on ihan mutkalla. Kysyin lääkäriltä, että voiko se oikeasti olla noin paha ja lääkäri varovasti tähän vastasi että kuvataan uudelleen. Ei siis uskaltanut siltä istumalta sanoa vielä mitään. Kunhan saadaan uusi aika, niin selästä ja jaloista otetaan TT-kuvat, millä saadaan siis hyvin tarkkaan selville mikä tilanne todellisuudessa on. Tuossa röntgenissä kuitenkin saattoi hyvinkin olla tekemistä sillä että jalka on eri pituinen ja oliko Samuelin asento muutenkaan ihan oikea.

Vielä lääkäri ei ottanut kantaa siihenkään, että kannattaako tuota jalan pituuseroa alkaa erityiskengillä korjaamaan. Tähänkin saadaan vastaus TT-kuvien jälkeen, kun saadaan tarkempi tieto.
Vastaanotolta jäi siis käteen tieto, että Samuelin toinen jalka on lyhyempi ja että selässä on huomattava skolioosi. Mitään tietoa jatkosta ja skolioosin hoidosta ei kuitenkaan vielä ole.

Näillä mennään. Kesää tulee. Poika hymyilee.
Äiti, pikkuveli ja isikin hymyilee :o)

Jani ja pojat tulivat viikonloppuna yli viikon kestäneeltä Ylläksen reissulta. Oli erittäin hienoa kuulla että Samuel oli ihan itse moneen otteeseen kävellyt mökkien väliä mennessään esimerkiksi mummun ja papan luokse. Myös automatkalla heidän pysähtyessään kauppaan, oli Jani uskaltanut jättää pojat leikkinurkkaukseen käydessään itse kaupassa. Ja pojat olivat nätisti olleet leikkimässä sen ajan.
Samuelilla on siis erittäin paha karkailutaipumus ja lisäksi pelottomuus siihen päälle. Eli selän kääntäessä saattaa poika saada jalat alleen, eikä hän todellakaan osaa pelätä esimerkiksi autoja ja vaaratilanteita on ollut niin monesti että kyllä on saanut välillä sydän ylimääräisiä lyöntejä kokea :/

Mutta tosiaan, tämän asian suhteen on siis iso kehitysharppaus tapahtunut, kun karkailu jäänyt vähemmälle ja vähän sitä ymmärrystäkin tullut, eli kun äiti sanoo että “auto tulee”, niin poika tajuaa että ei saa hypätä eteen. Olen äärettömän kiitollinen Taivaan Isälle tästä kehityksestä, sillä se todella on ollut rajoittava asia. Aina joutuu miettimään onko tarpeeksi käsiä/silmiä, kun poikien kanssa johonkin lähtee. Onneksi pikkuveli on jo pidempään ollut sellainen, että tottelee kun sanoo vaikka että odota tässä, niin on voinut hätätilanteissa lähteä Samuelin perään.

Ja sitten se sova-kurssi asia. Eli tänään saimme sen maagisen kirjeen kelasta, missä selvisi että pääsemme Koulunsa aloittavien kehitysvammaisten lasten perhekurssille Lehtimäen Opistolle. Kurssi on kesäkuussa ja kestää viikon, joten sitä odotellessa. Kolme kertaa olemme sova-kurssilla olleet ja aina on anti ollut mahtavaa. Lehtimäen Opisto tosin on ihan uusi paikka, joten ihan mielenkiinnolla odotan että millaiset käytännöt ja tilat meitä siellä odottaa :)

Tässä vielä kuva tältä vuodelta meidän ihanasta Samuelista. Katsokaa nyt kuinka viaton hän on!
Ja niin komea pieni mies että äidin sydän ihan pakahtuu ylpeydestä :)

Uuden vuoden vietimme tuttuun tapaan isännän vanhempien luona.
Pappa paukutteli muutaman raketin ja sitä sitten toljotettiin niskat väärällään ja tietysti turvalasien kera. Itsestäni täytyy todeta, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä säikymmäksi tulen. Nimittäin pikkuhiljaa hivuttauduin kauemmas raketeista ja lopulta sisään piiloon. Kumma miten sitä pelkääkin että ne lähtevät väärään suuntaan :S

No, pojat eivät pelänneet ja varsinkin Samuel tuppasi vähän liiankin lähelle, että ihan piti käskeä kauemmaksi. Hän olisi varmaan kädestään ne raketit lähettänyt, kun niin innolla ihmetteli niitä hienoja valoja, värejä ja paukkeita. Pikkulinnut tuskin tykkäsivät, kun pappa oli valmistanut rakettien lähetyspaikan heidän tontilleen. No, ehkä he sen antavat anteeksi ja syövät jatkossakin papan tarjoamia siemeniä ;)

Sielläkin mummulassa oli kerrankin koko poppoo paikalla, eli kaikki serkukset ja isännän sisarukset puolisoineen. Yhdessä sitten dippailtiin ja naurettiin. Hauskaa oli taas.
Saatiin meistäkin ihan perhepotretti, niin pakkohan se on tännekin linkittää. Ja kuten kuvasta huomaa, ei sellaista kuvaa saisikaan missä kaikilla olisi siisti hymy päällä. Danielin ilme nimittäin kertoo ehkä enemmän kuin tuhat sanaa. On siinä maailmassa niin kovasti ihmeteltävää :D

Jani sai sitten tämän vuoden ensimmäisenä arkipäivänä yllättävän puhelun. Samuelin sydänlääkäri soitti ja kertoi havainnostaan, minkä oli tehnyt tutkiessa thorax-kuvaa: Samuelin rintarankaan on alkanut kehittyä skolioosi. Hohhoijaa, johan tässä on edellisesti diagnoosista toivuttu. Lähete ortopedille on siis lähetetty ja nyt odotetaan sinne aikaa, että saadaan lisätietoja asiasta.

No, aloinpa sitten tutkia sitä Samuelin selkärankaa. Ja onhan siinä lapaluiden välissä ihan maallikon silminkin nähtävä/tunnusteltava mutka. Ei kiva. Noh, näitä “uutisia” varmasti tulee eteen matkanvarrella vielä vaikka ja kuinka paljon, joten se siitä. Takaisin uudenvuoden viettoon ja murehditaan sitä sitten myöhemmin.

Joulun vietimme tänä vuonna minun vanhempieni luona. Isällä todettiin viime toukokuussa vaikea ja pitkälle edennyt syöpä ja halusimme viettää tämän, mahdollisesti isän viimeisen joulun, heidän luonaan.
Ja mukavaa meillä olikin!

Ennen joulua vietimme kuitenkin seurakunnassamme joulujuhlan. Joulujuhlan onnistuminen oli tänä vuonna mieheni vastuulla ja siinä hän onnistuikin paljon odotuksia paremmin. Minä oli taustatukena ja tietysti tein sen mitä käskettiin :D
Lapsityössä mukana ollessani olin järkkäilemässä lasten joulunäytelmää. Se oli oikein mukava näytelmä, jossa kaikki halukkaat saivat olla mukana. Hieman erilainen joulukuvaelma mitä yleensä on totuttu näkemään. Itse esitin hämmästyttää-kummastuttaa-kyselijää, joka ei ollut oikein varma jouluevankeliumin hyvyydestä ja oikeellisuudesta. Onneksi vastanäyttelijät olivat vakuuttavia ja pakkohan se oli minunkin sitten myöntyä siihen, että ne raamatussa kerrotut asiat taisivat sittenkin olla hienoja ja todellisia juttuja.
Meidän Daniel esitti lammasta ja Samuel tietysi paimensi häntä oikein kunnolla papalta lainatulla paimensauvalla. Pappa sai siis tyytyä kävelemään joulunalusajan ilman kävelykeppiään :D

Laitan tähän vielä yhden kuvan vanhempieni luota lahjojen aukaisujen keskeltä. Lahjoja tuli niin paljon, että hädin tuskin saimme ne mahtumaan autoon, kun lähdimme takaisin kotimatkalle. Kiitos siis kaikille rakkaille mahdottomasti erittäin lahjarikkaasta joulusta. Tietysti ihaninta oli viettää aikaa kaikkien rakkaiden kanssa.

Jaahas, pitkään on mennyt niin että blogi on ollut unohduksissa. Katsotaanpas muistanko mitä tässä välissä on tapahtunut :)

Ensiksi voisin kertoa Samuelin esinahan korjausleikkauksesta tai toiselta nimeltään ympärileikkauksesta, mikä tehtiin lokakuun ensimmäinen päivä, vuonna 2009 siis.
Samuelilla on ihan vauvasta asti ollut fimoosi eli kireä esinahka, mutta ongelmia se on alkanut aiheuttaa viimeisten parin vuoden aikana. Eli pissa ei ole ihan vapaasti päässyt tulemaan. Viimeisten kuukausien aikana taas ongelma alkoi selkeästi pahentumaan ja loppuajoista Samuel joutui ähkimään pissaa kuin isompaakin asiaa olisi toimittanut. Ja aina pissaamisen jälkeen tippoja jäi pikkuhousuihin kun kaikki ei päässyt tulemaan kireän esinahan läpi.

Leikkaus suoritettiin siis lokakuun ensimmäinen päivä, päiväkirurgisesti Hyvinkään Leiko-polilla.
Leikkaus onnistui hyvin ja leikkauksen jälkeen kirurgi hämmästeli että pissa on ylipäänsä päässyt tulemaan. Niin paljon tiukkaa arpikudosta oli esinahkaan päässyt kasvamaan. Näyte lähetettiin patologille, mutta mitään pahanlaatuista siinä ei onneksi todettu.
Samuel toipui hienosti, eikä vaikuttanut ollenkaan kipeältä. Ainoastaan siteen vaihtoa hän jännitti. En usko että hän oli varsinaisesti kipeä, vaan kyse taisi enemmän olla pelosta. Mutta isän yrittäessä saada pojan huomion muualle, esimerkiksi satukirjan avulla, oli siteiden vaihto sitten loppujen lopuksi helppo homma.
Itsestään sulavat tikit vaan eivät lähteneet sulamaan ja tikkien kohdalle kertyi märkäistä nestettä vaikka kuinka hyvin pesi ja kuivasi. Pari viikkoa leikkauksen jälkeen soittelin Hyvinkäälle ja kyselin että eikös niiden tikkien olisi jo pitänyt sulaa. Sieltä sanottiin että odottelisimme vielä muutaman päivän ja jos ei näytä sulaminen alkavan, niin kävisimme sitten poistattamassa ne tikit.
Ja kävi kuten ounastelinkin, eli ei ne mihinkään sulaneet. Poistin ne sitten itse kun emme viitsineet sen vuoksi ajaa Hyvinkäälle asti. Kun tikit oli poistettu, märkäinen neste hävisi välittömästi ja paraneminen olikin sitten jo oikeastaan siinä. Ja pissapoika toimii :D

No nyt on ensimmäinen ilta uuden tuntihoitajan kanssa takana. Hyvin oli mennyt ja hoitaja ihmetteli kovasti miten meidän pojat voivatkin olla niin kilttejä. Siinä äiti hymyili vienosti ja mietti mielessään että “kyllä sinä vielä näet sen toisenkin puolen, odotas vaan” :O)
Olimme Janin kanssa ensimmäistä kertaa yhdessä rukousillassa. Aina aiemmin, kun ei ole ollut hoitajaa, olemme käyneet vuorotellen. Kyllä se tuntui hyvältä kun oli oma rakas siinä vierellä!

Samuelilla alkoi taas pitkän kesälomatauon jälkeen puheterapia. Terapeutti kehui että Samuelilla on puhe mennyt huimasti eteenpäin kesän aikana. Itse sitä ei niin kovin helposti huomaa, kun on läsnä kokoajan. Samuel oli kovasti jo ikävöinyt puheterapeuttiaan ja höpöttikin puheterapiaa edeltävänä päivänä että “minun Hanna tulee”, “minun terapeutti Hanna”. Hän on niin ominut terapeuttinsa itselleen ja se on niin hellyyttävää :O)

Olemme Janin kanssa menossa viikonlopuksi lyhyelle opintokurssille Keuruulle Iso Kirja -opistolle opiskelemaan Raamatun tulkinnan periaatteita. Pojat pääsevät sitten Äetsän mummulaan viikonloppukylään ja odottavat sitä malttamattomana. Ja tuossa äidin kanssa puhelimessa jutellessa ilmeni, että he ovatkin jo ostaneet kaappeja täyteen kaikenlaista herkkua.. eli poikia sitten hemmotellaan viikonloppu! Me emme oikein perusta tuon makean syömisistä, mutta olkoon nämä mummulareissut nyt poikkeustapauksia ;O)

Haimme myös Mannerheimin Lastensuojelu Liiton Lasten ja Nuorten kuntoutuskeskus Huvitukseen alle kouluikäisten down-lasten sopeutumisvalmennuskurssille. Suullinen hyväksyntä sinne jo saatiin, mutta vielä odotellaan kirjallista päätöstä. Se olisi sitten vajaan parin viikon päästä. Vielä ei ole varmaa, että menenkö Samuelin kanssa kaksin, vai pääseekö Jani ja Daniel mukaan. Se riippuu Janin työtilanteesta, että voiko hän irroittautua töistä kokonaiseksi viikoksi, kun juuri vasta tuli kesälomalta takaisin töihin.
Mutta toivossa on hyvä elää ja mä ainakin olen asennoitunut siihen, että koko perheen voimin sinne mennään!

Juuri eilen illalla juteltiin poikien kanssa siitä, että he ovat kasvaneet ja että Samuelkin on jo eskarilainen. Samuel hoki innoissaan “olen eskarissa, olen eskarissa” mutta Daniel kovasti kyseli että miksi Samuel sitten on viskareitten kanssa eikä eskareitten kanssa. Ja äiti parhaan kykynsä mukaan selitti, että Samuel suorittaa eskaria omaan tahtiinsa ja se on paras tehdä tässä ryhmässä missä on oma avustaja ja tuttu lastentarhanopettaja. Siihen lapset tyytyivät ja äitikin huokaisi siitä että taas yksi tilanne hoidettu. Daniel on alkanut huomata Samuelin erilaisuutta, hitautta ja oppimisongelmia ja kyselee toisinaan niistä aika vaikeitakin kysymyksiä.

Samuel on kuitenkin osoittanut kasvaneensa, sillä hän on selvästi oppinut jäsentämään päivän rytmiä ja siihen kuuluvia toimintoja. Hän osaa jo omatoimisemmin riisua vaatteet illalla ja esim vaihtaa pitkähihaista lyhythihaiseen jos on kuuma jne. Nämä asiat, mitkä Danielin kanssa ovat itsestäänselviä juttuja, ovat Samuelin kanssa aina isoja ilon aiheita ja arkipäivän pieniä ihmeitä.

-äiti-

Tänään meillä kävi tilapäishoidon ohjaajan kanssa poikiin tutustumassa uusi tuntihoitajamme Ilona.
Kyse on siis siis tilapäishoidosta ‘tunti tunnista periaatteella’ eli hoitaja laskuttaa kunnalta juuri ne tunnit joita hän poikia hoitaa. Meillä on käynyt lukematon määrä eri hoitajia, kun nämä tuntihoitajat ovat aina joitakin opiskelijoita, jotka haluavat lisätienestiä opintojen ohella ja siis heidän elämäntilanteensa voi muuttua hyvin nopeastikin ja vaihtuvuus siksi on aika kova.
Onneksi meidän pojat ottaa aina uudet hoitajat ilolla vastaan, eivätkä vierasta oikeastaan lainkaan ja hoitajatkin aina ihastuvat poikiin joten luottamus pelaa. Tälläkin kertaa hoitaja oli oikein mukava, joskin vähän kokematon, mutta pärjää varmasti ja pojat opettavat kyllä sen mitä hoitaja ei taida ;O)

Me olemme jo Samuelin syntymän aikaan asuttu kaukana sekä mun että Janin perheistä ja sukulaisista, joten pojat ovat ihan pienestä pitäen tottuneet siihen, että jos hoitaja löytyy, niin hän on joku vieras. Ja alusta asti olemme saaneet juuri ympäriltä puuttuvan tukiverkoston vuoksi lapsille hoitoa perhetyön tai tuntihoidon muodossa, jotta isä ja äiti saavat kahdenkeskistäkin aikaa ja hengähdystä välillä rankastakin arjesta vammaisen lapsen kanssa. Palvelun laatu on ollut hyvin vaihtelevaa kunnasta riippuen, mutta hoitosuhde itse hoitajan ja lasten välillä on kyllä aina toiminut. Tässä vaiheessa on pakko nostaa lippua Tuusulan puolesta, täällä toimii hommat hienosti, jopa nyt taantuma-aikana. Ainakin vielä, toivottavasti jatkossakin.

Tutustumishetken ja palaverin jälkeen minä suuntasin ruksalle rukousiltaan ja Jani jäi poikien kanssa iltapalapöytään kun kello oli jo niin paljon. Ihailen Janin tapaa olla pojille läsnä. Ruksallakin mainitsin ystävilleni siitä, miten hienosti Jani lasten kanssa on. Paremmin kuin minä (ainakin omasta mielestä), joten olen aina kapinoinut sitä vastaan että isä on “lasten hoitaja” eikä isä. Joillakin kun on tapana kysyä että “Missäs pojat on? Jätitkö Janille hoitoon?” Ja jos olen jo valmiiksi ärsyyntyneellä mielialalla, saatan vastata “En, vaan pojat ovat isänsä kanssa!” Joku tajuaa, joku ei.

Pojat ovat olleet innoissaan hoidon aloittamisesta. Kova ikävä heillä oli hoitajia ja leikkitovereita. Harmillista kun poikien, ja varsinkin Samuelin, hyvä leikkikaveri Kaisa, onkin siirtynyt toiseen ryhmään kun on ollut aika siirtyä ikätovereiden kanssa ‘isompien’ puolelle. Samuel sai onneksi jäädä vielä tekemään eskarivuottaan samaan ryhmään kuin edellis kaudellakin. Hänellä on erittäin osaava ja asiaansa paneutuva henkilökohtainen avustaja ja ryhmässä on todella ammattitaitoinen lastentarhanopettaja, joka myös laittaa itseään ‘likoon’ Samuelin kanssa. Se on todella kunnioitettavaa heiltä, sillä uskon että he tekevät Samuelin vuoksi paljon enemmän kuin olisi välttämätöntä.
Onneksi tuo poikien kaveri, Kaisa, on tavoitettavissa kuitenkin päiväkodin pihalla ulkoiluaikoina, vaikka onkin siirtynyt toiseen ryhmään! On ihana katsella miten tuo ‘isompi’ tyttö huolehtii Samuelista, vaikka siis ovatkin samanikäiset. Äidin sydäntä lämmittää. Tosin ovat niin läheisiksi päässeet että taitavat vähän nahjaillakin toisinaan ;O)

-äiti-